Mainio tunne kerta kaikkiaan, kun tietää hallitsevansa syömisensä... Näin sen pitäisi aina olla.. Mutta ristiriitaisin tuntein odottelen tässä jo tulevaa viikonloppua, joka lähestyy päivä päivältä.. Toisaalta ihanaa nähdä taas omaa kultaa, mutta toisaalta ahdistaa koko asia kun tiedän, että menetän ainakin osan kontrollista taas pariksi päivää...

Hyvänä asiana voisi pitää myös sitä, että sain viimen eilen aloitettua autokoulun.. Kallis satsaushan tuo on kuin mikä (varsinkin kun se pitää maksaa kokonaan itse), mutta haluan ajokortin.. Olen halunnut sitä jo pitkään, mutta eihän semmoisiin varaa opiskellessa ollut.. Ja kun vanhemmatkaan eivät sitä tarjoutuneet maksamaan, niin odotella on pitänyt.. Sen sijaan luuseroituvalle pikkuveljelleni, jota koulut ei kiinnosta ja elämällä ei muutenkaan ole mitään tarkkaa suuntaa he sen kyllä maksoivat.. Lainaksi kuulemma.. Mutta enpä usko sitä päivää tulevan, että veljeni heille sen takaisin maksaa, puhumattakaan muista tuhansien eurojen "lainoista", joita hän on vanhemmiltamme saanut.. En ole katkera, mutta kuitenkin...

"Kyllä meidän Dolorian pärjää", vanhempani ovat aina sanoneet.. Ja niin kai he oikeasti uskovatkin.. Samalla kuin minusta itsestäni tuntuu, että saan taistella ja rämpiä eteenpäin ilman että voisin luottaa saavani tarvittaessa tukea edes omilta vanhemmiltani.. Olen aina ollut se helpoin lapsi.. Olen ollut se, jolle on kerrottu murheet ja huolet.. "Kyllä Dolorian pärjää"... Tuossa voi olla siemen, josta on vuosien aikana kasvanut sisälläni oleva paha ja yksinäinen olo.. Kun olisin heikkona hetkenä tarvinut tukea, en ole sitä tohtinut pyytää.. Olen kääntänyt kaiken sisäänpäin ja pitänyt myös huolen, että se pysyy siellä..

En silti haluaisi valittaa.. Olen ainakin oppinut sen, ettei kukaan loppujen lopuksi voi oikeasti luottaa kuin itseensä..