"Dulce et decorum est pro patria mori" ("Suloista ja kunniakasta on kuolla isänmaan puolesta", elokuvassa Sotilaspoika)
"Live for nothing, or die for something" (elokuvassa Rambo)
Dalton Trumbo kirjoitti teoksen Sotilaspoika (Johnny Got His Gun, kirjoitettu 1938 ja julkaistu 1939 juuri toisen maailmansodan alkuhetkien aikaan) ja myöhemmin ohjasi kirjansa pohjalta elokuvan (Johnny Got His Gun, 1971). Teos kertoo ensimmäisen maailmansodan veteraanista joka vammautuu sodan viimeisellä minuutilla. Hänellä ei ole käsiä ei jalkoja, ei näköä, ei kuuloa, ei puhekykyä, ei mitään keinoa viestittää tilastaan ympäristölle. Hänen kasvonsa ovat tuhoutuneet täysin. Tuntemaan hän kyllä pystyy. Viimein hän keksii morsetuksen, jyskyttäen takaraivoaan sängynsä päätyseinää vastaan viestien: "Haluan kuolla". On selvää, ettei viestiä noudateta. Sairaanhoitaja on jo suostumassa pyyntöön, esimies kieltää sen.
Trumbo oli aito pasifisti. Muistan kun luin Sotilaspojan 19-vuotiaana, mietin sitä, että onko minulla ehkä velvollisuus itseäni kohtaan tappaa itsensä, kun siihen vielä kyvyt ovat. Kuten on helppo nähdä, en tehnyt tuota ratkaisua tuolloin.
Rambo ei ole pasifisti. Hän jopa nauttii sodasta, tappaminen on hänelle helppoa. Vihollisten tappaminen. Kun Sylvester Stallone käsikirjoitti tulevaa elokuvaansa Rambo (2008) hän kysyi asiantuntijoilta missä päin maailmaa meno on pahinta, hirveintä. Burmassa/Myanmarissa (jatkossa käytän vain nimitystä "Burma") oli selkeä vastaus. Niinpä hän teki Rambon sijoittuen raakaan Burmaan.
Aikalaiskritiikissä muistaakseni Filmihullun toimittaja kertoo kuinka Rambo tappaa homon. Homo tai ei, tämä mies oli pedofiilisiä taipumuksiaan toteuttava raiskaava pedofiili. Kun Rambo elokuvan lopussa puukottaa tämän pedofiilin voidaan toki sanoa, että kyse on sadismista. Onko sadismi koskaan oikein?
Oli miten oli, Gandhi ei olisi tehnyt tätä tekoa. Eikä Jeesus. Minä katsojana kuitenkin nautin tästä Rambon väkivaltaisesta eleestä.
Ymmärrän Trumboa, ymmärrän Gandhia, mutta ymmärrän myös John Ramboa.
Hollywood-elokuvaksi neljäs Rambo-elokuva (siis nimeltään pelkistetysti Rambo) on erittäin väkivaltainen. Kävin katsomassa sen aikoinaan elokuvateatterissa. Ja nyt kun katsoin sen uudelleen, katsomiskerta taisi olla seitsemästoista (luku sisältää myös Rambon pidennetyn version). Nyt oli vuorossa siis Extended Cut, ehkä se parempi versio. Mielestäni mestariteos. Kuten on myös Sotilaspoika vain vähän toimintaa sisältävänä elokuvana, ollen samalla rankasti sodan- ja implisiittisesti myös elämänvastainen teos, väitän. Eli myös Sotilaspoika on mestariteos. Sotilaspojan Joe Bonham ei pysty raajattomana ja sokeana tappamaan (ainakaan enää); ei edes itseään. Kun taas Rambo valjastaa tappamiskykynsä Burman sotilasjunttaa, kansalaisiaan terrorisoivaa armeijaa vastaan. Tarvitaan toki muitakin, kuten länsimainen palkkasotilasryhmä ja Karen-kapinalliset. Joku voi nähdä oireellisena, että Rambo lähtee hakemaan pois sodasta kristittyjä lähetystyöntekijöitä, eikö hän välitä.itse sodan kauheuksissa kärsivistä tavallisista burmalaisista? Kyllä hän välittää, kuten elokuvan loppupuolella saamme nähdä. Mutta lähetystyöntekijäryhmän naisen, Sarahin, sanojen vaikutuksesta (tämä kohtaus koko laajuudessaan puuttuu lyhyemmästä teatteriversiosta ja jossa Rambo itse tuo esiin sanoissaan sodan mielettömyyden) hän saa yllykkeen ensiksi viedä kristittyjen lähetystyöryhmän viemään sodan uhreille lääkkeitä ja kirjoja - ja kun nämä joutuvat kiinniotetúiksi, vielä lähteä apuun hälytetyn palkkasotilasryhmän rinnalla Burmaan taistelemaan. Rambolle on muodostunut side Sarahiin, mutta auttaa hän yhdessä palkkasotilaiden kanssa muitakin.
Verta, kipua, tuskaa, epätoivoa, kuolemaa, sadismia, silpoutuneita ihmisen kappaleita, kauhua, vihaa, rakkauttakin. Sitä on Rambo.
